Olen jo monta päivää aikonut kirjoittaa pöhinästä. Hassua, että tänään Hesarissa oli kolumni pöhinästä, joka tarkoittaa pönötyksen vastakohtaa. Minä olen ajatellut pöhinää ilmiönä, jota on ilmassa kuin alkuainetta. Jotain uutta on syntymässä.
Ja nyt ajattelen kirjoja, kuten tavallista, enkä parisuhteita. Minne olenkin nokkani syksyn aikana pistänyt ja mitä netistä lukenut, olen huomannut, että kirja-alan murros on alkanut herättää kunnon pöhinää. Kirjailijat puhisevat tietysti toisiaan tavatessaan siitä, kun eivät saa käsikirjoituksiaan kustannetuiksi eivätkä näe kirjojaan mainostettavan tai arvosteltavan missään lehdissä. Mutta nyt kirjailijaliitto sai uudeksi puheenjohtajakseen Jyrki Vainosen, joka puhkui valituksi tultuaan intoa edistää kirjailijoiden asioita Tuula-Liina Variksen jäljissä ja varmaan ihan umpihangessakin.
Pöhinään osallistuvat myös kustantamot: oli mukava lukea Kiiltomato.netistä WSOY:n Anna-Riikka Carlsonin kirjoitus, jossa hän vastasi kustantajien saamiin syytöksiin kaupallisuudesta, nimikemäärien vähentämisestä, makuloinnista ynnä muusta. Hänen mukaansa nyt pitäisi syytösten sijaan puolustaa lukemista, kirjastoja ja kirjallisuuden opetusta, ajaa kirjojen arvonlisäveron alentamista ja ostaa kirjoja. Ovatko ihmiset valmiita maksamaan sisällöstä - se on kohtalonkysymys. Niinpä. Jääkiekkomatsista maksetaan surutta ja elokuvaillastakin, mutta kirja ei saisi maksaa, vaikka yhden kirjan voi lukea moni ihminen ja sen voi lukea samaan hintaan uudelleenkin!
Kuulosti hauskalta, että Tammi on saanut ottaa yhä uusia painoksia Finlandia-voittajasta, Jussi Valtosen tiiliskiviromaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Alkusyksystä painoon menneissä isojen kauppojen joululuetteloissa, joissa on mukana muutama kirjakin, ei tätä teosta näy. Siitä ei todellakaan odotettu myyntimenestystä. Voiton jälkeen koneet jauhavat lisää myytävää. Ja kyseessä on vielä Carlsonia lainatakseni hidasta luettavaa - se on niitä "tekstejä, joiden äärellä lukija haluaa viipyä pitkään".
Tämä on kirja-alassa kiehtovaa. Koskaan et etukäteen tiedä, miten jollekin kirjalle käy. Kirjailijaliiton syyskokouksessa yksi kollega oli syystäkin pahoillaan, ettei hänen edellistä nuortenkirjaansa arvioitu Helsingin Sanomissa. Niinpä se ei sitten myynytkään yhtä hyvin kuin sitä edellinen, joka oli arvioitu. Tiedä häntä - Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ainakin nousi hyvän arvostelun jälkeen alkuvuonna myyntilistalle, jolla se keikkuu yhä lokakuussa. Kollegan mukaan minun saamani arvio Hesarissa 26.10. oli "lottovoitto". Ainakaan vielä ei ole tullut rahaa tilille, mutta tietysti olin tosi tyytyväinen huomiosta. Ei sitä liikaa saa.
Salla Simukka, maailmanmainetta Lumikki-trilogiallaan saanut nuorisokirjailija on julkaissut Facebookissa nuortenkirjahaasteen, jossa kehotetaan kehumaan uusia kotimaisia nuortenkirjoja ja suosittelemaan niitä omassa ympäristössä. Tämäkin pöhinä tapahtuu netissä, mutta toivottavasti siitä lentelee jotain savua myös fyysiseen maailmaan ja muutama kirja menee senkin ansiosta kaupaksi. Tällaista pöhinää lisää!
lauantai 29. marraskuuta 2014
maanantai 27. lokakuuta 2014
Julkisuuspeliä
Tämän syksyn kestopohdintaani on ollut, miten ihmiset nykyisin saavat tietää uusien kirjojen ilmestymisestä. Ihminen tarkoittaa tässä henkilöä, joka on jossain määrin kiinnostunut kulttuurista ja ympäristöstään ja jolle ei riitä päivän tärkeimmäksi uutiseksi tieto siitä, missä juhlamokka suodatinjauhatuksella on tänään halvinta.
Jokaista kirjailijaa taitaa sen verran kiinnostaa oma työ, että hän käy vilkaisemassa, onko kirjaa näkyvissä niissä harvoissa kirjakaupoissa, joita vielä on jäljellä. Niinpä minäkin kävin ohimennen alkusyksystä toteamassa, että Akateemisessa oli muutama kappale Kahta sateenkaarta ja Otavan omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa se yksi näytekappale litistyneenä takahyllyn muiden taavien väliin.
Jos ihminen on erityisen kiinnostunut alasta, hän saattaa käydä jossakin vaiheessa vuotta kurkistamassa kustantajan nettisivuja. Mutta auta armias, kustantajiahan on kymmenittäin, kuka niissä kaikissa käy? Kohtalaisen kiinnostunut ihminen lähtee kirjamessuille ja saattaa jopa lukea messukatalogin läpi ainakin sen päivän osalta, kun itse on paikalla. Silloin hän tietää ne onnekkaat kirjat ja kirjailijat, jotka ovat selvinneet erilaisten portinvartijoiden ohi messuille asti.
Jotkut kirjailijat, aika monetkin, pitävät omaa blogia tai FB-sivuja. Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Tommi Melender ja Anu Silfverberg keskustelivat aiheesta Kirjailija ja some-julkisuus. Jälkimmäinen tuntui erityisesti inhoavan sitä, että kirjailijat pyytävät tykkäämään sivuistaan. Mukavaa tietysti olisi, jos ei tarvitsisi kerjätä kenenkään tykkäämistä, mutta miten muuten nykyisin voi saada itsensä julki? Kustantamojen resurssit eivät riitä revittelyyn. Nyt tosin #kirja on linkittänyt sivuilleen kirjailijoiden omia sivuja, joten verkosto kehittyy.
Syksyn aikana olen jatkuvasti törmännyt tuttuihin ja puolituttuihin (viimeksi kirjamessujen parina ekana päivänä), jotka eivät ole tienneet, että minultakin on ilmestynyt elokuussa uusi nuortenkirja. Mistä sen olisi voinutkaan saada tietoonsa, ellei ole käyttänyt vapaa-aikaansa jatkuvaan netin selaamiseen ja vieläpä kustantajien sivujen? Yhä on sitäpaitsi olemassa jopa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole edes nettiyhteyksiä.
Eilen aamulla olin lähdössä kirjamessuille KirjaKallion haastatteluun ja vilkaisin lähtiessä nopeasti Helsingin Sanomia. Kaurapuuro oli vähällä jäädä kurkkuun: kirjastani on julkaistu arvio! (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1414205593135) Tällaista ei tapahdu nykyisin kuin saduissa. Päivä menikin virtuaalitodellisuudessa. Kun normaalielämässä FB:hen avaamallani kirjailijasivulla käy korkeintaan 10-100 vierasta päivässä, nyt siellä oli käynyt yli 1000.
Tunsin itseni Hannu Hanheksi, varsinkin kun sain eilen kuvan itsestään Don Rosasta kirjoittamassa ihailijoilleen nimmareita. Ihmettelin, mihin johtaa kahden korttelin mittainen aidattu ja vartioitu jono. Oli ihan pakko mennä katsomaan.
Tämä mies osaa julkisuuspelin. Mutta silti mietin yhä niitä kymmeniä tai jopa satoja uusia kirjoja, joita media ei ihmeemmin noteeraa. Jotain on pielessä. Minulla on oikeasti ikävä vanhaa kunnon Vuoden kirjat -luetteloa, jota sai kirjakaupoista ja messuilta ilmaiseksi ja jossa oli mainittu jokseenkin joka ikinen vuoden aikana ilmestynyt kirja.
Jokaista kirjailijaa taitaa sen verran kiinnostaa oma työ, että hän käy vilkaisemassa, onko kirjaa näkyvissä niissä harvoissa kirjakaupoissa, joita vielä on jäljellä. Niinpä minäkin kävin ohimennen alkusyksystä toteamassa, että Akateemisessa oli muutama kappale Kahta sateenkaarta ja Otavan omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa se yksi näytekappale litistyneenä takahyllyn muiden taavien väliin.
Jos ihminen on erityisen kiinnostunut alasta, hän saattaa käydä jossakin vaiheessa vuotta kurkistamassa kustantajan nettisivuja. Mutta auta armias, kustantajiahan on kymmenittäin, kuka niissä kaikissa käy? Kohtalaisen kiinnostunut ihminen lähtee kirjamessuille ja saattaa jopa lukea messukatalogin läpi ainakin sen päivän osalta, kun itse on paikalla. Silloin hän tietää ne onnekkaat kirjat ja kirjailijat, jotka ovat selvinneet erilaisten portinvartijoiden ohi messuille asti.
Jotkut kirjailijat, aika monetkin, pitävät omaa blogia tai FB-sivuja. Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Tommi Melender ja Anu Silfverberg keskustelivat aiheesta Kirjailija ja some-julkisuus. Jälkimmäinen tuntui erityisesti inhoavan sitä, että kirjailijat pyytävät tykkäämään sivuistaan. Mukavaa tietysti olisi, jos ei tarvitsisi kerjätä kenenkään tykkäämistä, mutta miten muuten nykyisin voi saada itsensä julki? Kustantamojen resurssit eivät riitä revittelyyn. Nyt tosin #kirja on linkittänyt sivuilleen kirjailijoiden omia sivuja, joten verkosto kehittyy.
Syksyn aikana olen jatkuvasti törmännyt tuttuihin ja puolituttuihin (viimeksi kirjamessujen parina ekana päivänä), jotka eivät ole tienneet, että minultakin on ilmestynyt elokuussa uusi nuortenkirja. Mistä sen olisi voinutkaan saada tietoonsa, ellei ole käyttänyt vapaa-aikaansa jatkuvaan netin selaamiseen ja vieläpä kustantajien sivujen? Yhä on sitäpaitsi olemassa jopa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole edes nettiyhteyksiä.
Eilen aamulla olin lähdössä kirjamessuille KirjaKallion haastatteluun ja vilkaisin lähtiessä nopeasti Helsingin Sanomia. Kaurapuuro oli vähällä jäädä kurkkuun: kirjastani on julkaistu arvio! (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1414205593135) Tällaista ei tapahdu nykyisin kuin saduissa. Päivä menikin virtuaalitodellisuudessa. Kun normaalielämässä FB:hen avaamallani kirjailijasivulla käy korkeintaan 10-100 vierasta päivässä, nyt siellä oli käynyt yli 1000.
Tunsin itseni Hannu Hanheksi, varsinkin kun sain eilen kuvan itsestään Don Rosasta kirjoittamassa ihailijoilleen nimmareita. Ihmettelin, mihin johtaa kahden korttelin mittainen aidattu ja vartioitu jono. Oli ihan pakko mennä katsomaan.
Tämä mies osaa julkisuuspelin. Mutta silti mietin yhä niitä kymmeniä tai jopa satoja uusia kirjoja, joita media ei ihmeemmin noteeraa. Jotain on pielessä. Minulla on oikeasti ikävä vanhaa kunnon Vuoden kirjat -luetteloa, jota sai kirjakaupoista ja messuilta ilmaiseksi ja jossa oli mainittu jokseenkin joka ikinen vuoden aikana ilmestynyt kirja.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Kultaa ja kunniaa
Editan julkaisema historian oppimateriaali Memo 8 on voittanut kultaa Frankfurtin kirjamessuilla! Mahtava juttu, ja tietysti se ilahduttaa minua erityisesti siksi, että kaksi viikkoa sitten miniäkseni vihitty Minna Sallanen on ollut kirjan kustannustoimittajana. Sen sijaan että olisi juhlinut Frankfurtissa, hän työnteli Suomessa lastenvaunuja ja muurasi soseita puolivuotiaan Olavin suuhun. Elintärkeää sekin - ei historiaa vaan tulevaisuutta.
Historiasta puheen ollen, suuresti arvostamassani Lastenkirjahyllyssä rouva Huu arveli vastikään, että Sofi Oksanen olisi osaltaan herättänyt suomalaiset kirjailijat kiinnostumaan lähihistoriasta. Sofi on epäilemättä ollut viime vuosina suomalaiskirjailijoista menestynein historian kuvaaja, mutta en kyllä usko kenenkään lähtevän kopioimaan toista kirjailijaa tai hänen aiheitaan.
Koska omatkin kirjani on mainittu tällaisessa yhteydessä, voin vakuuttaa, että Kaukana omalta maalta lähti itämään jo vuonna 2002, kun menin työhön Pietariin ja tutkin Inkerinmaahan liittyviä historiakirjoja. Pääsin kuitenkin kirjoittamiseen käsiksi vasta kotimaahan palattuani 2008. Samaan aikaan vierailin usein Virossa mieheni työmaalla ja kiinnostuin sen lähihistoriasta. Mitään aikomusta jatkaa Muurikaisten tarinaa minulla ei silloin ollut, mutta se vain lähti kehittymään. Minulla oli omasta ja perheeni historiasta vielä kulttuurisokin kana kynittävänä ja se oli itselleni Kahden sateenkaaren pääteema. Kustantajahan markkinoi sitä rakkaustarinana, ja totta kai se sitäkin on, mutta kirjan kirjoittamisen sytykkeeksi tämä aihe ei olisi minulle riittänyt.
Muun muassa Rosa Liksom ja Riikka Pelo ovat kertoneet hautoneensa todella pitkään lähihistoriasta kertovia romaanejaan. Kirjojen "odotusaika" voi olla hyvinkin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ennen kuin ne ovat kypsiä syntymään. Uskon myös, että jokseenkin jokaisen teoksen takana on yleisten syiden lisäksi henkilökohtainen tarve selvitellä asioita - ellei suorastaan trauma.
Siksi näen Sofi Oksasenkin vain yhtenä muiden joukossa tässä kirjailijarintamassa, joka yrittää hahmottaa, mitä viime vuosisadalla oikein tapahtui. Suomi on kahden kulttuurin rajalla etuoikeutettu siinä, että pääsemme lähietäisyydeltä haistelemaan idän ja lännen tuulia. Poliittiset muutokset vapauttivat ilmapiirin räjähdyksenomaisesti 1980-luvun lopussa. Minua pyydettiin 1980-luvun alkupuolella kirjaamaan muistiin inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta, mutta samalla sanottiin, ettei sitä voisi julkaista kirjana vielä aikakausiin, kenties ei koskaan. Jouduin kieltäytymään tehtävästä, koska olin lähtemässä kustannusalalta muihin töihin, mutta Eeva Mesiäinen otti sen asiakseen ja tekikin erinomaista työtä. Yhtäkkiä aika kypsyi myös kirjan Maria Kajavan pitkä taival julkaisuun jo vuonna 1990. Ehkä tämäkin painui mieleeni, niin että myöhemmin jouduin tekemään oman "Siperian-matkani".
Kirjailijat kääntelevät tuntosarviaan ja aistivat ilmapiiriä ja kun aika on kypsä, tekstiä alkaa tulla - joskus melkein samanlaista monesta tuutista yhtä aikaa.
Historiasta puheen ollen, suuresti arvostamassani Lastenkirjahyllyssä rouva Huu arveli vastikään, että Sofi Oksanen olisi osaltaan herättänyt suomalaiset kirjailijat kiinnostumaan lähihistoriasta. Sofi on epäilemättä ollut viime vuosina suomalaiskirjailijoista menestynein historian kuvaaja, mutta en kyllä usko kenenkään lähtevän kopioimaan toista kirjailijaa tai hänen aiheitaan.
Koska omatkin kirjani on mainittu tällaisessa yhteydessä, voin vakuuttaa, että Kaukana omalta maalta lähti itämään jo vuonna 2002, kun menin työhön Pietariin ja tutkin Inkerinmaahan liittyviä historiakirjoja. Pääsin kuitenkin kirjoittamiseen käsiksi vasta kotimaahan palattuani 2008. Samaan aikaan vierailin usein Virossa mieheni työmaalla ja kiinnostuin sen lähihistoriasta. Mitään aikomusta jatkaa Muurikaisten tarinaa minulla ei silloin ollut, mutta se vain lähti kehittymään. Minulla oli omasta ja perheeni historiasta vielä kulttuurisokin kana kynittävänä ja se oli itselleni Kahden sateenkaaren pääteema. Kustantajahan markkinoi sitä rakkaustarinana, ja totta kai se sitäkin on, mutta kirjan kirjoittamisen sytykkeeksi tämä aihe ei olisi minulle riittänyt.
Muun muassa Rosa Liksom ja Riikka Pelo ovat kertoneet hautoneensa todella pitkään lähihistoriasta kertovia romaanejaan. Kirjojen "odotusaika" voi olla hyvinkin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ennen kuin ne ovat kypsiä syntymään. Uskon myös, että jokseenkin jokaisen teoksen takana on yleisten syiden lisäksi henkilökohtainen tarve selvitellä asioita - ellei suorastaan trauma.
Siksi näen Sofi Oksasenkin vain yhtenä muiden joukossa tässä kirjailijarintamassa, joka yrittää hahmottaa, mitä viime vuosisadalla oikein tapahtui. Suomi on kahden kulttuurin rajalla etuoikeutettu siinä, että pääsemme lähietäisyydeltä haistelemaan idän ja lännen tuulia. Poliittiset muutokset vapauttivat ilmapiirin räjähdyksenomaisesti 1980-luvun lopussa. Minua pyydettiin 1980-luvun alkupuolella kirjaamaan muistiin inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta, mutta samalla sanottiin, ettei sitä voisi julkaista kirjana vielä aikakausiin, kenties ei koskaan. Jouduin kieltäytymään tehtävästä, koska olin lähtemässä kustannusalalta muihin töihin, mutta Eeva Mesiäinen otti sen asiakseen ja tekikin erinomaista työtä. Yhtäkkiä aika kypsyi myös kirjan Maria Kajavan pitkä taival julkaisuun jo vuonna 1990. Ehkä tämäkin painui mieleeni, niin että myöhemmin jouduin tekemään oman "Siperian-matkani".
Kirjailijat kääntelevät tuntosarviaan ja aistivat ilmapiiriä ja kun aika on kypsä, tekstiä alkaa tulla - joskus melkein samanlaista monesta tuutista yhtä aikaa.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Ahvenia Ranskaan
Kirjailija-lehden uudesta numerosta, joka muuten käsitteli ansiokkaasti kääntäjien ongelmia (ja pisti esirukoilemaan, että Arto Häilä pysyisi hengissä), jäi erityisesti mieleeni Martti Linnan hauska tosikertomus Erään käännöksen anatomia. Kun hänen esikoisensa Syysmarkkinat, jonka Otava julkaisi, oli hyvät arvioinnit saatuaan elänyt syksystä jouluun, hän päätti siirtyä kirjoittamaan dekkaria. Ensin ilmestyi Myllylahdelta Ahventen valtakunta 2007 ja sen jälkeen kaikessa rauhassa neljä muuta.
Timo Niemi, joka oli siihen asti myynyt Keski-Eurooppaan metsäteollisuustuotteita, päätti kirjan luettuaan ryhtyä agentiksi ja alkaa paperin sijasta myydä kirjallisuutta. Ja kuinka ollakaan, erinäisten vaiheiden jälkeen Le Royaume des perches ilmestyi Gaia Editions -kustannusliikkeen julkaisemana ranskaksi maaliskuussa 2013. Se pääsi saman tien ehdolle parhaalle rikosromaanille myönnettävän Grand prix de Littérature policière -palkinnon saajaksi - samalle listalle Stephen Kingin kanssa. Toinen kirja on tulossa ranskaksi ensi vuonna.
Tällaisia tuhkimotarinoita lukiessa alkaa mietityttää. Kuinkahan paljon suomalaisia kirjoja ilmestyisikään käännettynä muille kielille, jos useampi metsien mies tai nainen päättäisi ryhtyä agentiksi? Nyt jo kuhinaa on monin verroin entisaikaan verrattuna, mutta paljon on maailma varmaan ehtinyt menettää, kun ei ole saanut lukea enempää suomalaisia kirjoja.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Myönteinen arvio helpottaa
Vaikka sitä luulisi olevansa tässä iässä ja tällä kokemuksella jo ihan parkkiintunut, ei se vaan niin mene. Kirja voidaan haudata hiljaisuudessa eikä siitä kuulu ilmestymisen jälkeen yhtikäs mitään mistään suunnalta. Toinen vaihtoehto on saada arvosteluja, joista ei oikein tiedä, onko arvostelija lukenut ollenkaan samaa kirjaa, jonka kirjoitin.
Kun Kaukana omalta maalta ilmestyi, ensimmäiset arvioinnit lehdissä ja netissä olivat melkoisen nuivia. Itse asiassa en ollut uskoa silmiäni, että kirjasta löydettiin niin paljon huonoja puolia. No, kaikkihan päättyi lopulta aika hyvin, joten voin vain todeta, että kirjasta voidaan olla yhtä montaa mieltä kuin on miestä/naista.
Nyt olin silti valmiiksi vähän säikky. Niinpä Marja Welinin melkoisen myönteinen arvostelu (julkaistu ainakin Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa, esim. http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/sisko-latvus-kaksi-sateenkaarta/1891589
tuntui mahdottoman hyvältä. Ja samaa voin sanoa Kari Vaijärven arviosta hänen Kirjavinkkari-blogissaan eilen - pääsin hyvään seuraan Kiljusen herrasväen kanssa (Kiljusten filosofinen vauva, kirjakätilö ja Sisko Latvus). Tämä juttu näkyy osoitteessa
http://karivaijarvi.blogspot.fi/2014/09/kiljusten-filosofinen-vauva-kirjakatilo.html.
Sitten bongasin vielä tältä sivustolta arvion: http://www.goodreads.com/book/show/23146363-kaksi-sateenkaarta.
Arja antoi 4 tähteä viidestä, kiitos! Ja mikä hauskinta, hän kommentoi näin: "Kerrankin onnistunut kansi! Siitä ekat pisteet.
Vinkkauspakkiin kirja menee, rinnakkaiskirjaksi vaikka Sepetyksen Harmaan valon kanssa jota vinkkaan myös."
Jostakin syystä linkitys ei nyt hyvästä yrityksestä huolimatta onnistu, mutta joka tapauksessa: nämä eväät tsemppasivat jo mukavasti.
Kun Kaukana omalta maalta ilmestyi, ensimmäiset arvioinnit lehdissä ja netissä olivat melkoisen nuivia. Itse asiassa en ollut uskoa silmiäni, että kirjasta löydettiin niin paljon huonoja puolia. No, kaikkihan päättyi lopulta aika hyvin, joten voin vain todeta, että kirjasta voidaan olla yhtä montaa mieltä kuin on miestä/naista.
Nyt olin silti valmiiksi vähän säikky. Niinpä Marja Welinin melkoisen myönteinen arvostelu (julkaistu ainakin Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa, esim. http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/sisko-latvus-kaksi-sateenkaarta/1891589
tuntui mahdottoman hyvältä. Ja samaa voin sanoa Kari Vaijärven arviosta hänen Kirjavinkkari-blogissaan eilen - pääsin hyvään seuraan Kiljusen herrasväen kanssa (Kiljusten filosofinen vauva, kirjakätilö ja Sisko Latvus). Tämä juttu näkyy osoitteessa
http://karivaijarvi.blogspot.fi/2014/09/kiljusten-filosofinen-vauva-kirjakatilo.html.
Sitten bongasin vielä tältä sivustolta arvion: http://www.goodreads.com/book/show/23146363-kaksi-sateenkaarta.
Arja antoi 4 tähteä viidestä, kiitos! Ja mikä hauskinta, hän kommentoi näin: "Kerrankin onnistunut kansi! Siitä ekat pisteet.
Vinkkauspakkiin kirja menee, rinnakkaiskirjaksi vaikka Sepetyksen Harmaan valon kanssa jota vinkkaan myös."
Jostakin syystä linkitys ei nyt hyvästä yrityksestä huolimatta onnistu, mutta joka tapauksessa: nämä eväät tsemppasivat jo mukavasti.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Hyvässä tallessa
Niin, ainakin vähän aikaa on tallessa syksyn sato, johon kuuluvat mm. 18 litraa omenatuoremehua ja 39 kiloa hunajaa. Mutta kyllä se siitä äkkiä vajuuntuu, kun pimeä alkaa puristaa.
Tästäpä pääsenkin aasinsiltaa pitkin laukaten Laura Lähteenmäen puistattavaan, mutta erinomaisesti kirjoitettuun romaaniin Ikkunat yöhön. Sitä oli pakko pureksia useita päiviä vielä lukemisen jälkeen - varsinkin kun vietin viikonlopun samoilla Sydän-Hämeen kolkilla, joihin kirjailija on sijoittanut kirjansa keskeisen tapahtumapaikan Niityn. Murrekin kuulosti juuri oikealta! Kaikin puolin tiukka opus.
Seuraavana yöpöydälläni odottaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, josta en vielä tiedä mitä odottaa, mutta arvostelut lupaavat hyvää. Ollikaisen Nälkävuosikin palaa yhä välillä mieleen, varsinkin sen nerokas loppu. Hurjien sukuromaanien sarja siis jatkuu, mutta kohta tekee jo mieli vähän höllätä, kun päivittäiset uutisetkin ovat nykyisin aika tuhtia tavaraa. Välillä tuntuu siltä kuin eläisimme keskellä laajaa historiallista romaania. Ketkä lopulta ovat sankareita, ketkä pahiksia?
Tästäpä pääsenkin aasinsiltaa pitkin laukaten Laura Lähteenmäen puistattavaan, mutta erinomaisesti kirjoitettuun romaaniin Ikkunat yöhön. Sitä oli pakko pureksia useita päiviä vielä lukemisen jälkeen - varsinkin kun vietin viikonlopun samoilla Sydän-Hämeen kolkilla, joihin kirjailija on sijoittanut kirjansa keskeisen tapahtumapaikan Niityn. Murrekin kuulosti juuri oikealta! Kaikin puolin tiukka opus.
Seuraavana yöpöydälläni odottaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, josta en vielä tiedä mitä odottaa, mutta arvostelut lupaavat hyvää. Ollikaisen Nälkävuosikin palaa yhä välillä mieleen, varsinkin sen nerokas loppu. Hurjien sukuromaanien sarja siis jatkuu, mutta kohta tekee jo mieli vähän höllätä, kun päivittäiset uutisetkin ovat nykyisin aika tuhtia tavaraa. Välillä tuntuu siltä kuin eläisimme keskellä laajaa historiallista romaania. Ketkä lopulta ovat sankareita, ketkä pahiksia?
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Hesarin arvo(i)tuksia
Perinteisesti kirjavuosi on jaettu kevätkirjoihin ja syyskirjoihin. Sen mukaan kustantajatkin tekevät yhä kataloginsa.
Kevään ja syksyn välissä on kesä. Siihen kuuluvat kesä-, heinä- ja elokuu. Silloinkin ilmestyy kirjoja. Kesä- ja heinäkuun kirjat esitellään kevään luettelossa, elokuun kirjat syysluettelossa.
Hesari julkaisi tänään lajitelman syksyn lasten- ja nuortenkirjoista. Se oli tehnyt uudenlaista rajausta. Sen enempää painetussa lehdessä kuin netissäkään ei ole lueteltu elokuussa ilmestyneitä kirjoja (yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta). Näin ollen mm. Johanna Hulkon, Annukka Salaman ja minun syysuutuudet eivät ole missään sen luettelossa näkyvissä. Silmäilin listoja vain karkeasti, kun etsin tuttuja nimiä - varmasti moni muukin on jäänyt elokuun katveeseen.
On vaikea uskoa, että kyse olisi sinänsä arvotuksista, kun mukaan on kuitenkin mahtunut mm. Jalon sisarusten jokavuotinen koirakirjasarja ynnä muuta vastaavaa.
Kirjailijat toivovat saavansa uutuuksilleen mediassa edes minimaalista huomiota. Yksi niistä on kirjan nimen mainitseminen Hesarin uutuusluetteloissa, joita ainakin kulttuuria seuraavat lukevat. En tiedä, kuka luettelon on nyt laatinut, mutta omalta osaltani voin sanoa, että tuntuu pahalta olla ihan olematon.
Kevään ja syksyn välissä on kesä. Siihen kuuluvat kesä-, heinä- ja elokuu. Silloinkin ilmestyy kirjoja. Kesä- ja heinäkuun kirjat esitellään kevään luettelossa, elokuun kirjat syysluettelossa.
Hesari julkaisi tänään lajitelman syksyn lasten- ja nuortenkirjoista. Se oli tehnyt uudenlaista rajausta. Sen enempää painetussa lehdessä kuin netissäkään ei ole lueteltu elokuussa ilmestyneitä kirjoja (yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta). Näin ollen mm. Johanna Hulkon, Annukka Salaman ja minun syysuutuudet eivät ole missään sen luettelossa näkyvissä. Silmäilin listoja vain karkeasti, kun etsin tuttuja nimiä - varmasti moni muukin on jäänyt elokuun katveeseen.
On vaikea uskoa, että kyse olisi sinänsä arvotuksista, kun mukaan on kuitenkin mahtunut mm. Jalon sisarusten jokavuotinen koirakirjasarja ynnä muuta vastaavaa.
Kirjailijat toivovat saavansa uutuuksilleen mediassa edes minimaalista huomiota. Yksi niistä on kirjan nimen mainitseminen Hesarin uutuusluetteloissa, joita ainakin kulttuuria seuraavat lukevat. En tiedä, kuka luettelon on nyt laatinut, mutta omalta osaltani voin sanoa, että tuntuu pahalta olla ihan olematon.
perjantai 15. elokuuta 2014
Luopioisten kirjantekijät
Kun juttelin Bonnierin syyskauden avajaisissa Laura Lähteenmäen kanssa, kävi yllättäen ilmi, että hänellä on äidin puolelta juuret Luopioisissa ja että keväällä ilmestynyt romaani Ikkunat yöhön sijoittuu niihin hämäläismaisemiin. Ostin kirjan heti mukaani. Vetävää, hyvin kirjoitettua tekstiä.
WSOY:n Bulevardin talon jäähyväispippaloissa pari syksyä sitten (onko siitä tosiaan niin kauan vai kuvittelenko vain?) paljastui, että ainakin kollegoillani Mimmu Tihisellä ja Laura Suomelalla on myös juuria Luopioisissa.
Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka moni muu viettää Kukkialla kesiään! Minä tosin Pälkäneveden puolella, mutta samalla seudulla. Muutama vuosi sitten luin Puutikkalassa kesiään viettäneen edesmenneen Väinö Kirstinän kuvauksia tonttinsa kasveista suurella hartaudella.
Aika mielenkiintoista, miten paljon kirjailijoita Sydän-Häme ja myös Pirkkala kaiken kaikkiaan tuottavat - nyt niin kuin ennenkin. Nuorisokirjailijoita siellä tuntuu olevan iso joukko. Johanna Hulkko, Annukka Salama, Tiina Nopola ja Laura Suomela ainakin osuivat keskiviikkona samaan pöytään nauttimaan tarjoilupöydän antimista.
Kirjailijoitten tapaamisissa tunnen kyllä usein olevani ET (Extra terrestre tai paremminkin Eläketieto?), sillä suurin osa ainakin nykyisistä nuortenkirjailijoista voisi olla lapsiani. Muistelen pikkuisen haikeanakin aikaa, jolloin itse olin mukana nuorena kirjailijana ja niitä vanhempia olivat Kaija Pakkanen, Leena Erkkilä, Irja Lappalainen, Rauha S. Virtanen, Asko Martinheimo, Lasse Raustela ja kumppanit.
Mutta kaikella on aikansa. Onneksi uudet ihmiset tekevät tuoreella kielellä kirjoja uusille lapsille ja nuorille.
Eikä Luopioisten pitäjääkään enää ole.
Tämä kuva on kahden vuoden takaa - sieltä vanhasta WSOY:n Bulevardin talosta, jota ei myöskään enää ole.
WSOY:n Bulevardin talon jäähyväispippaloissa pari syksyä sitten (onko siitä tosiaan niin kauan vai kuvittelenko vain?) paljastui, että ainakin kollegoillani Mimmu Tihisellä ja Laura Suomelalla on myös juuria Luopioisissa.
Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka moni muu viettää Kukkialla kesiään! Minä tosin Pälkäneveden puolella, mutta samalla seudulla. Muutama vuosi sitten luin Puutikkalassa kesiään viettäneen edesmenneen Väinö Kirstinän kuvauksia tonttinsa kasveista suurella hartaudella.
Aika mielenkiintoista, miten paljon kirjailijoita Sydän-Häme ja myös Pirkkala kaiken kaikkiaan tuottavat - nyt niin kuin ennenkin. Nuorisokirjailijoita siellä tuntuu olevan iso joukko. Johanna Hulkko, Annukka Salama, Tiina Nopola ja Laura Suomela ainakin osuivat keskiviikkona samaan pöytään nauttimaan tarjoilupöydän antimista.
Kirjailijoitten tapaamisissa tunnen kyllä usein olevani ET (Extra terrestre tai paremminkin Eläketieto?), sillä suurin osa ainakin nykyisistä nuortenkirjailijoista voisi olla lapsiani. Muistelen pikkuisen haikeanakin aikaa, jolloin itse olin mukana nuorena kirjailijana ja niitä vanhempia olivat Kaija Pakkanen, Leena Erkkilä, Irja Lappalainen, Rauha S. Virtanen, Asko Martinheimo, Lasse Raustela ja kumppanit.
Mutta kaikella on aikansa. Onneksi uudet ihmiset tekevät tuoreella kielellä kirjoja uusille lapsille ja nuorille.
Eikä Luopioisten pitäjääkään enää ole.
Tämä kuva on kahden vuoden takaa - sieltä vanhasta WSOY:n Bulevardin talosta, jota ei myöskään enää ole.
maanantai 11. elokuuta 2014
Tekijänkappaleet kotona
Paketti oli painava, sain sen juuri ja juuri hinatuksi nurkan takaa postista kotiin. Ajattelin, ettei kukaan ohikulkija arvaa, että tuo nainen tuossa raahaa kirjansa tekijänkappaleita. Että se on ylipäätään kirjoittanut koskaan mitään.
Kotona oli pakko avata paketti. Mutta ei kirjaa, ei vielä. Yritän ymmärtää, että nyt voi kuka tahansa sanoa siitä mitä mieleen juolahtaa. Että se on nyt kaikille auki, sepposen selällään. Ja että jokainen lukija on erilainen, omissa maailmoissaan. Voiko jonkun maailma ylipäänsä kohdata tämän kirjan maailman? Lyödäänkö minua taas ällikällä? Joskus se tekee pahaa, joskus ällikkä yllättää myönteisesti. Mutta etukäteen ei voi arvata mitään.
maanantai 4. elokuuta 2014
Juhlatunnelmia
Tämä on uuden kirjani ilmestymispäivä. En tiedä, mihin kirjat nykyisin ilmestyvät. Ainakaan eivät kaikkiin kirjakauppoihin. Mutta kai ne ilmestyyvät ainakin johonkin varastoon? Saapas nähdä, milloin itse näen sen. Kirjan ilmestyminen on aina juhlan aihe. Nyt se ilmestyy ainakin teosluettelooni!
Minun eteeni ilmestyy sen sijaan tänään hunajakakku toisensa jälkeen mehiläispesän uumenista. Ja täynnä hunajaa! Tämä on makea päivä. Aamulla hikoilin pesän luona itseni uimakuntoon. Parhaita hetkiä mehiläishoidossa onkin riisuutuminen likomäristä suojavaatteista ja pulahtaminen raikkaaseen Pälkäneveteen sen jälkeen kun on ylämäkeen työntänyt kotikärryillä muutaman kymmenen kilon lastin hunajakakkuja linkoushuoneeseen. Siis tietysti vähän kerrallaan... Ja sitä ennen riistänyt ne villisti protestoivan yhteiskunnan hallusta omiin suojiinsa.
En koskaan ota kaikkea pois. Kerääjillekin pitää jäädä osuutensa, vaikka annnan niille tietysti lohturuokana sokerilientä. Ei se hunajaa kokonaan korvaa.
Tänään voisi jälkiruuaksi syödä vadelmia tuoreen hunajan kanssa. Juhlan kunniaksi.
Ja juhlatunnelmia on vielä jäljellä myös toissapäivästä, jolloin vietettiin kummipoikani Tomin ja hänen vaimonsa Mian häitä. Hääparin tanssi sujui sulhasen äidin, Kirsti-siskoni esittämän laulun When a man loves a women tahtiin. Kaunista!
Minun eteeni ilmestyy sen sijaan tänään hunajakakku toisensa jälkeen mehiläispesän uumenista. Ja täynnä hunajaa! Tämä on makea päivä. Aamulla hikoilin pesän luona itseni uimakuntoon. Parhaita hetkiä mehiläishoidossa onkin riisuutuminen likomäristä suojavaatteista ja pulahtaminen raikkaaseen Pälkäneveteen sen jälkeen kun on ylämäkeen työntänyt kotikärryillä muutaman kymmenen kilon lastin hunajakakkuja linkoushuoneeseen. Siis tietysti vähän kerrallaan... Ja sitä ennen riistänyt ne villisti protestoivan yhteiskunnan hallusta omiin suojiinsa.
En koskaan ota kaikkea pois. Kerääjillekin pitää jäädä osuutensa, vaikka annnan niille tietysti lohturuokana sokerilientä. Ei se hunajaa kokonaan korvaa.
Tänään voisi jälkiruuaksi syödä vadelmia tuoreen hunajan kanssa. Juhlan kunniaksi.
Ja juhlatunnelmia on vielä jäljellä myös toissapäivästä, jolloin vietettiin kummipoikani Tomin ja hänen vaimonsa Mian häitä. Hääparin tanssi sujui sulhasen äidin, Kirsti-siskoni esittämän laulun When a man loves a women tahtiin. Kaunista!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)